Sivut

Vierailtu

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

isä (novelli)

Laitan kännykästäni voluumin kovemmalle, painan kuulokkeita korviani vasten ja suljen silmäni tiukasti. En tahdo kuulla riitelyä keittiöstä, kun isä jälleen huutaa äidille siitä, ettei tämä koskaan tee kotona mitään ja hän joutuu aina tekemään kaiken. Ymmärrän äitiä hyvin, hänellä on vaativa työ, eikä kovin paljoa aikaa kotona, joten isä on mielestäni kohtuuton. Puren huultani ja käperryn peiton alle, yritän päästä karkuun.

Muutaman tunnin kuluttua äiti tulee huoneeseeni ja sanoo ruuan olevan valmista. Nousen sänkyni pohjalta ja ojentelen jäykkiä raajojani. Seuraan äitiä keittiöön, jossa isä ja pikkuveljeni jo istuvat. He syövät vaitonaisina, katseet tiukasti lautasissaan.
Otan kaapista itselleni lautasen ja kauhon siihen perunamuusia ja nakkikastiketta. Vien lautasen pöytään katse lattiassa. Haen vielä lasin ja avaan hanan. En kestä piinaavaa hiljaisuutta ja kireää tunnelmaa, jota voisi halkaista veitsellä ja annan veden valua kauan.
Sammutan hanan ja istuudun omalle paikalleni. Alan syömään, kuten aina ennenkin ja vilkuilen vähän väliä ulos ikkunasta. Katson digitaalista lämpömittaria ja siinä näkyviä numeroita. Ulkona on -20 astetta ja lunta sataa paljon. Maa on paksun valkoisen lumivaipan peitossa.

"Onko jälkkäriä?" pikkuveljeni kysyy hennolla, hieman nuhaisella äänellään ja pyyhkii nenänsä sinisen paitansa hihaan. Isä iskee lasinsa voimakkaasti pöytään ja vettä läikkyy pöytäliinalle. Hän nousee tuoliltaan ja karjaisee: "Ei ole! Olen saanut tarpeekseni tästä, kun te vain vaaditte ja vaaditte kaikkea, ettekä itse tee mitään! Nyt sai riittää, lähden täältä, pärjätkää omillanne!" Pikkuveljen alahuuli alkaa väpättää ja hän alkaa parkua.
Seuraan isää eteiseen. Hän ottaa takin naulakosta ja heittää sen päälleen. Jokainen soluni huutaa ja rukoilee häntä jäämään, mutta hän on jo avannut oven ja juoksee rappusia alas. "Isä!" huudan, mutta pala kurkussani tukahduttaa ääneni.

Palaan keittiöön sydän turtana, sillä en voi uskoa, mitä juuri tapahtui. Äiti hautaa kasvonsa käsiinsä ja itkee. Istun häntä vastapäätä ja ojennan talouspaperinpalan hänelle. Äiti niistää siihen. Pääni lyö tyhjää, enkä saa koottua ajatuksiani.
Pikkuveli tulee viereeni ja haluaa syliin. Nostan hänet polvelleni istumaan ja pyyhin hänen kyyneleensä paperiin. "On minun vika, kun isi lähti", hän nyyhkyttää ja painaa päänsä minua vasten. Silitän hänen päätään vakuuttaen, että kaikki on ihan hyvin.

Illalla äidin kännykkä soi. Äiti vastaa ja toivon, että se on isä, joka kertoo tulevansa takaisin kotiin. Äiti lopettaa puhelun ja alkaa itkeä jälleen, tällä kertaa enemmän kuin aiemmin. "Äiti, mikä hätänä? Kuka soitti?" kysyn ja istun hänen viereensä. "Markus on..." "Niin?" "Hän on kuollut, Ilona. Kuollut, poissa."

Katson ulos ikkunasta ja lumi on peittänyt isän jalanjäljet.