maaliskuun 19.

En pysty puhumaan.
En, vaikka haluaisin.
Katselen ikkunasta ulos, näkemättä mitään.
Toivon, ettet sinä huomaa, kuinka yritän peittää kyyneleeni.

Nouset paikaltasi ja sanot, että nähdään taas huomenna.
Nyökkään ja katson, kun astut ulos lumisateeseen.
Haluaisin huutaa maailmalle, kuinka paljon sinua rakastan.
Mutta en uskalla, koska niitä sanoja en voi sanoa ääneen.

Salaa piirrän sydämen ikkunaan.

isä

Laitan kännykästäni voluumin kovemmalle, painan kuulokkeita korviani vasten ja suljen silmäni tiukasti. En tahdo kuulla riitelyä keittiöstä, kun isä jälleen huutaa äidille siitä, ettei tämä koskaan tee kotona mitään ja hän joutuu aina tekemään kaiken. Ymmärrän äitiä hyvin, hänellä on vaativa työ, eikä kovin paljoa aikaa kotona, joten isä on mielestäni kohtuuton. Puren huultani ja käperryn peiton alle, yritän päästä karkuun.

Muutaman tunnin kuluttua äiti tulee huoneeseeni ja sanoo ruuan olevan valmista. Nousen sänkyni pohjalta ja ojentelen jäykkiä raajojani. Seuraan äitiä keittiöön, jossa isä ja pikkuveljeni jo istuvat. He syövät vaitonaisina, katseet tiukasti lautasissaan.
Otan kaapista itselleni lautasen ja kauhon siihen perunamuusia ja nakkikastiketta. Vien lautasen pöytään katse lattiassa. Haen vielä lasin ja avaan hanan. En kestä piinaavaa hiljaisuutta ja kireää tunnelmaa, jota voisi halkaista veitsellä ja annan veden valua kauan.
Sammutan hanan ja istuudun omalle paikalleni. Alan syömään, kuten aina ennenkin ja vilkuilen vähän väliä ulos ikkunasta. Katson digitaalista lämpömittaria ja siinä näkyviä numeroita. Ulkona on -2 astetta ja lunta sataa paljon. Maa on paksun valkoisen lumivaipan peitossa.

"Onko jälkkäriä?" pikkuveljeni kysyy hennolla, hieman nuhaisella äänellään ja pyyhkii nenänsä sinisen paitansa hihaan. Isä iskee lasinsa voimakkaasti pöytään ja vettä läikkyy pöytäliinalle. Hän nousee tuoliltaan ja karjaisee: "Ei ole! Olen saanut tarpeekseni tästä, kun te vain vaaditte ja vaaditte kaikkea, ettekä itse tee mitään! Nyt sai riittää, lähden täältä, pärjätkää omillanne!" Pikkuveljen alahuuli alkaa väpättää ja hän alkaa parkua.
Seuraan isää eteiseen. Hän ottaa takin naulakosta ja heittää sen päälleen. Jokainen soluni huutaa ja rukoilee häntä jäämään, mutta hän on jo avannut oven ja juoksee rappusia alas. "Isä!" huudan, mutta pala kurkussani tukahduttaa ääneni.

Palaan keittiöön sydän turtana, sillä en voi uskoa, mitä juuri tapahtui. Äiti hautaa kasvonsa käsiinsä ja itkee. Istun häntä vastapäätä ja ojennan talouspaperinpalan hänelle. Äiti niistää siihen. Pääni lyö tyhjää, enkä saa koottua ajatuksiani.
Pikkuveli tulee viereeni ja haluaa syliin. Nostan hänet polvelleni istumaan ja pyyhin hänen kyyneleensä paperiin. "On minun vika, kun isi lähti", hän nyyhkyttää ja painaa päänsä minua vasten. Silitän hänen päätään vakuuttaen, että kaikki on ihan hyvin.

Illalla äidin kännykkä soi. Äiti vastaa ja toivon, että se on isä, joka kertoo tulevansa takaisin kotiin. Äiti lopettaa puhelun ja alkaa itkeä jälleen, tällä kertaa enemmän kuin aiemmin. "Äiti, mikä hätänä? Kuka soitti?" kysyn ja istun hänen viereensä. "Markus on..." "Niin?" "Hän on kuollut, Ilona. Kuollut, poissa."

Katson ulos ikkunasta ja lumi on peittänyt isän jalanjäljet.

vääristymä

"Me kaikki olemme hulluja täällä", vastaa kissa Liisalle.

Teekuppini kilahtaa lautaseen.
Entä jos minä en halua olla?

Ripein askelin menen peilin eteen.
Siniset silmät, hiukset kahdella palmikolla.

"Älä huoli, sillä kaikki parhaat ovat", kissa jatkaa irvistäen.

Kasvoni vääntyvät hymyyn sairaaseen.
Nauruni kaikuu huoneiden seinillä, joilla

tapetit ovat portteja valtakuntaani.

hän on kuin kivi kengässäni

Katsoin taivasta, sen lentäviä lintuja
Katsoin hiekkalaatikkoa, siinä leikkiviä lapsia
Katsoin jäätelökioskia ja sinua sen edessä
Sillä hetkellä tahdoin olla hän,
tuo tyttö punaisissa maihareissa

ei paluuta eiliseen

Sinun askeleesi hiljaisella kadulla
Kaupungin valot risteilevät päämäärättömästi
Osaat suunnistaa vain sydämesi avulla
Silloin silmäsi näkevät selvästi

Istut vanhan rantakahvilan portailla
Hän koskettaa hellästi siroa kättäsi
Tunnet pehmeän suudelman kasvoilla
Ja kaiken muun jätit taaksesi

rakasta minua

Rakasta minua hiljaa
Rakasta minua ääneen
Rakasta minua, kunnes aurinko laskee
Rakasta minua sen jälkeen

Rakasta minua tänään
Rakasta minua huomenna
Rakasta minua jälleen kun sataa ja maa on pimeä
Rakasta minua kun et saa yöllä unta

Rakasta minua kun katsot ikkunasta
Rakasta minua kun näet lintujen muuttavan etelään
Rakasta minua aina päivän jokaisena hetkenä
Sillä niin minäkin rakastan sinua

Rikkinäinen

Avaan motellin raskaan puisen oven ja kello oven yläpuolella kilahtaa, aivan kuin toivottaakseen minut tervetulleeksi. Pyyhin kuraiset kenkäni kynnysmattoon ja astun peremmälle. Vastaanottovirkailija hymyilee ystävällisesti ja kysyy kuinka voi palvella. "Tarvitsen huoneen yhdeksi yöksi", vastaan ja otan nahkatakkini taskusta vanhan ruskean lompakkoni. Vastaanottovirkailija käy oitis hakemassa huoneen avaimen. "50 euroa, kiitos", hän sanoo ja ojentaa avaimen minulle. Huomaan, että häneltä puuttuu yksi hammas. Kiitän ja etsin rahat. "Huoneenne löytyy toisesta kerroksesta käytävän päästä. Portaat ovat tuolla", hän opastaa ja viittoo oikealla kädellään tietä.

Portaat ovat vanhat ja vuosien aikana kuluneet ja ne narahtavat jokaisella askelmalla. Yläkerrassa ja pilkkopimeää ja hapuilen kädelläni valokatkaisijaa. Valot syttyvät, mutta alkavat välkkyä ja säristä. "Ainakaan ei ole kokonaan pimeää", ajattelen ja kävelen käytävää eteenpäin.
Seison huoneen numero 182 edessä ja avaan oven epäröiden. Astun sisään ja sytytän valot. Sisällä on tunkkaista ja päätän tuulettaa hieman. Yritän avata ikkunaa, mutta kahva irtoaa ja putoaa kädestäni lattialle. Verhot ovat ikävästi koiden syömät ja vedän ne syrjään.
Nostan matkalaukkuni sängyn päälle ja ripustan märän takkini naulakkoon kuivumaan. Otan matkalaukusta pyyhkeen ja kuivaan sateessa kastuneet hiukseni siihen ja heitän sen myttynä tuolille. Otan laukusta hammasharjan ja -tahnan ja menen vessaan.
Vessassa on rikkinäinen peili. Mielessäni pyörii kaikenlaisia tarinoita, kuinka se on mennyt rikki. Ehkä tässä samaisessa huoneessa oli joskus yöpynyt pariskunta ja riidan päätteeksi vaimo oli heittänyt miestään hiusharjalla, mutta osunut peiliin. Tai joku psykopaatti oli lyönyt siihen päänsä.

Sylkäisen lavuaariin ja näen syljessäni verta. Myös hammasharjani on verinen. Katson peilistä ja tajuan, että olen hangannut ikeneni rikki. Yhtä rikki, kuin kaikki tässä talossa.